Kun mustarastas laulaa

Linda Olssonin kirja Kun mustarastas laulaa (2014) oli taattua Olssonia, mutta ei ehkä yhtä hyvä kuin muut  lukemani hänen  kirjansa. Kirjan päähenkilö on  Elisabeth, joka on oikeasti outo. Hän asuu kerrostalossa purkamattomien muuttolaatikoittensa keskellä, liikkuu ulkona niin vähän kuin mahdollista ja pyrkii siihen, ettei häntä nähdä. Hänellä ei ole elämän iloa eikä hän välitä nähdä valoa elämässään. Samassa kerrostalossa asuu Otto, joka on eläkkeellä ja jonka vaimo on kuollut. Lisäksi talossa asuu kolmas kirjan henkilö Elias, joka on erinomainen piirtäjä, mutta lukeminen on hänelle vaikeaa. Elias käy Oton luona  syömässä kerran viikossa ja heille on tullut tavaksi, että Otto lukee Eliakselle kirjoja omalla tavallaan.
Elias saa kontaktin Elisabethiin ensimmäisenä. Elias antaa Elisabethille piirtämänsä linnun kuvan. Se tekee Elisabethiin suuren vaikutuksen. Vähitellen Otto tulee kuvioihin mukaan ja saa Elisabethin ulkoilemaan ja he huomaavat, että tulevat hyvin toímeen keskenään. Mustarastas laulaa usein kerrostalon pihalla, sitä he kuuntelevat.

Kaikilla kolmella on oma historiansa, joka paljastuu kirjan edetessä. Lukija pääsee kirjan edetessä "kartalle". Mutta... odotin erilaista loppua, odotin selkeää onnellista loppua, mutta kirja loppuukin siten, että lukija saa itse luoda oman jatkon tarinalle. Ärsyttävää. Kun ensin lukee kirjaa haluten tietää, miten siinä loppujen lopuksi käy ja sitten loppu jääkin auki. Ei kivaa.

Kaivoin mustarastaan kuvan tähän loppuun. Niin usein se kirjassa lauloi, että silläkin on oikeus tulla nähdyksi.