Ostin Minttu Vettenterän kirjan "Jonakin päivänä kaduttaa" ja samantein Hesarin kuukausiliitteessä oli siitä juttu, jossa epäiltiin, että kaikki onkin feikkiä.
Meni fiilis lukea kirja, mutta ehkäpä luen sen kuitenkin. Matkalle mukaan, laitan sitten tunnelmat lukemisen jälkeen tänne...
No niin, nyt kirja on luettu. Alussa en päässyt ollenkaan tunnelmaan. Kaikki tuntui jotenkin "yliampuvalta" tai "teennäiseltä". Kirja parani kuitenkin loppua kohden ja aloin miettimään oikeasti, onko se totta vai fiktiota.
VastaaPoistaKyllähän tuon totuudellisuuden pystyy selvittämään, koska siinä on kuitenkin niin paljon tapahtumia, joista varmasti löytyy dokumentteja ja Elisan ystäviä, jotka varmasti tunnistavat Elisan, jos hän on ollut olemassa. Lisäksi koulu, johon vanhemmat menivät puhumaan kaikille opiskelijoille ja siitä syntynyt "katastrofi" varmasti tunnistetaan ja sen voi todentaa.
Kuinkahan paljon meillä on oikeasti nuoria, jotka pitävät sisällään asioita, jotka kasvavat päivä päivältä kestämättömäksi ja lopulta voivat johtaa esim. itsemurhaan.
Puhuminen, puhuminen ja puhuminen on ainoa lääke purkaa pahaa oloa pois. Mutta onko kuuntelijoita? Vanhempien lisäksi jokaisella lapsella pitäisi olla joku muu aikuinen henkilö, jonka kanssa hän voisi keskustella kipeistäkin asioista. Elisa oli isovanhemmillaan loma-aikoina ja kavereillaan paljonkin yökylässä, mutta hekään eivät päässeet ilmeisesti Elisan "pään" sisään. Ehkä Minttu kirjoittaa itsestään, mene ja tiedä. En yhtään vähättele asian vakavuutta ja jos tämä perustuu todellisuuteen, niin tiedän omasta kokemuksestani, ettei lapsen itsemurha ole vanhemmille mikään helppo asia työstettäväksi. Ja varmasti siinä välit kiristyy, kun molemmat surevat omalla tavallaan. Jos saat kirjan käsiisi, lue se. Se antaa uutta perspektiiviä katsella maailmaa.